Kärsimystä ja rakkautta.

Vuosia sitten mietin työn ja kärsimyksen määrää elämässäni ja sain kuulla lohduttavat sanat. Kärsimys kuuluu elämään. Kirjoitin ne itselleni ylös muistoksi. Ei siksi, että kärsimys olisi jotenkin ihannoitavaa. Mutta ettei sitä koskaan saa kokonaan pois. Sen kun hyväksyy, että elämässä työtä ja vastuuta, vastoinkäymisiäkin, niin se kummasti helpottaa. Miettii, miten elää asioiden kanssa sen sijaan, että kokoajan pyrkisi elämään ilman niitä. 

Kyllähän sitä mahtuu elämään niin paljon kaikkea muutakin. Sen huomaa, kun näinä kiireisinä viikkoina on yrittänyt pysyä elämässä ja arjessa kiinni. Taudit kaatoivat moneksi päiväksi peiton alle. Ja sitten alkoikin tämä kevätsää. Aurinkoa ja iloa. Niihin on ollut mukava hypätä. Kallion juurelle pakkaspäiväna kaakaolle, keräilemään mustikanvarpuja maljakkoon. Kokeilemaan, kestääkä lumi kävellä pakkasyön jälkeen. Ja ystävät. Ystävät. Ystävät. Perhe ja ystävät. Tärkeimmät syyt iloita. Ja kärsiäkin. Minä piirrän sydämen, sillä olen niin täynnä rakkautta nyt.

Kuperkeikkoja.

 

Asiat kiirehtivät. Minä yritän pysyä niiden mukana. Yritän hypätä kärryille ja pysytellä siellä. Väliin havahdun ajatuksistani. Olen saanut myös hetkeksi pysähtyä. Asiat rullaavat nyt hyvin ja minä yritän levätä tasaisessa kyydissä. Ei se sitä joka hetki ole. Vaan asiat heittelevät kuperkeikkaa. Vauhdista hiljentymiseen, huudosta hiljaisuuteen, väsymyksestä pirteyteen ja minä yritän tietää, miten päin milloinkin olen!

Olen virkannut pitkästä aikaa. Tai ylipäätään olen vähän joka välissä tehnyt jotain pientä. Isoon ei ole nyt aikaa, pienimmäiseni on päättänyt vältellä päiväunia. Ensimmäinen hammaskin tullut, liekö lisää tulossa. Vaatii olemaan lähellään joka hetki. Silloin minä monesti virkkaan. Olen lähellä, helposti saatavilla. Niin se lapsen läheisyydentarpeessakin on omat aikansa, väliin on sylikausi, väliin maailma äidin takana niin paljon mielenkiintoisempi. Omat varpaat, lelut, joista kuuluu ääni. Niistä inspiroituneena tein nämä helistimetkin. Pururinkulalla.

Kumpa minussa itsessänikin säilyisi aina tutun ja turvallisen arvostaminen ja vuorotellen taas uuteen ihastuminen ja innostuminen. Sellaista se on elämä. Vuoropuhelua.

Palasia paikoilleen

Toisinaan elämässä asiat jäävät jalkoihin. Ei tule hoidettua kaikkia asioita heti, ja on myös asioita, jotka vaativat sulattelua. Tänään oli aika laittaa molempienlaiset asiat taas järjestykseen. Järjestellä elämän palikoita paikoilleen. Niinpä kotitoimisto on ollut tarpeen, sieltä on tullut näpyteltyä sähköpostia, tekstiviestiä, WhatsAppia ja soiteltuakin. Tulevaisuus on taas paremmin organisoitua.

Minun kevääseeni kuuluu erilaisia projekteja kuvan parissa. Olen koulutukseltani taideterapeutti. On ihastuttavaa miettiä mielen ja kuvan yhdistämistä. Sanoja, jotka saisivat ihmisiä luomaan omaa elämäänsä kantavia mielikuvia. Joita he sitten siirtelevät paperille. Kuvat ja värit ovat minulle itselleni myös tärkeitä.

Arjessa palikat voivat saada uuden sävyn ja kuvion. Ihan vain permanenttitussien avulla. Ja niin on lasten leikeissä nykyään iso kasa sirkus-tyylisiä palikoita. Esitys voi alkaa, estraadille, mars!

Kukkia ja hedelmiä.

Minulla on ollut kiireinen viikko. Monenmoista mukavaa on ollut ohjelmassa. Mäenlaskua ja herkkuja. Kahvilassakäyntiä ja auttamista muutossa. Uuden sukulaisen tapaamista ja uuden pikku ystävän tapaamista kuvassa kännykältä! Monenlaista mukavaa kotona ja muualla.

Tammikuussa hedelmät ja kukat aina täyttävät kodin. Jotenkin mieli kääntyy siihen ajatukseen, että tämän aikakauden päättää kevät. Hedelmäkorimme pursusi hedelmiä, niin osa laitettiin kukkaruukkuun! 

Pihalla moottorisaha laulaa meille lisää saunapuita. Veljekset harrastavat kukkotaistelua sohvalla. Taustalta kuuluu rauhoittavaa musiikkia. Yritän kiinnittää huomioini vain siihen, ja sulkea sadannen riidan äänet tärykalvoiltani. 

Kyllä elämä on ihmeellistä. Sen koin eilisessä viestittelyssä nuoruuteni ystävän kanssa. Joskus vuosia välillämme. Ja silti niin tuttu tunne heti. Jaoimme kiitollisuuksiamme siitä, millaisia polkuja elämä on meitä kuljettanut. Kaiken härdellinkin keskellä, minulla on täällä hyvä mieli.

Arki, syy juhlaan. Minä kirjoitin.

 

Vuosi sitten minä jäin pois Facebookista. Eikä minun pitänyt olla kuin vuosi pois. Kokeilla, pärjäisinkö ilman. Alkuihmetyksen jälkeen olen ollut hyvin tyytyväinen valintaani. Minä en ainakaan nyt aio vielä mennä takaisin. En tiedä, teenkö sen jonain päivänä. 

Kun aloin pohtia, mitä olen saanut vuodesta ilman feissiä, mietin sellaista lausetta. Olen kasvattanut taas juureni todellisuuteen, ehkä kestäisin taas kiiltokuvien virtaa. Vuosi on ollut mielenkiintoinen senkin vuoksi, että kohdatessani ihmisiä, olen voinut heidät aidosti kohdata. En ole tiennyt heistä jo kaikkea valmiiksi. Myöskään emme ole keskustelleet jonkun yhteisen tuttavamme Facebook-päivityksistä. 

Eilen järjestin juhlat. Niin olin aikonut. Samalla juhlistimme sitä, että olen nyt 35-vuotias. Ollessani lapsi, oli usein sääntönä syntymäpäiväkutsuille, että sai kutsua yhtä monta kaveria, kun on vuotta. Eilen täällä taisi aikalailla ikämääräni verran pyörähtää ihmisiä. Herkuttelimme, lauloimme ja soitimme, katsoimme sirkus-esitystä sekä musiikkiesityksiä. Tänään minä olen ollut todella väsynyt. Yö jäi lyhyeksi, eikä saunominen ja kaksi peräkkäistä rentoutustakaan saanut minua vielä täysin tolpilleni. Huomenna toivotan tervetulleeksi taas arjen!

Röh röh.

Luin jostakin jo vuosia sitten, että ihminen, joka kaipaa elämäänsä uutta, kerää ympärilleen keltaista. Joitakin vuosia sitten olin hullaantunut keltaiseen väriin. Nyt havahduin, ettei keltainen -eikä varmaan kaikki uusikaan- puhuttele minua enää niin paljon. En kaipaa koko aikaa uusia virikkeitä, minulle riittää tämä, mitä minulla nyt on. Enkä pidä uusista tavaroistakaan. Minä en ole kauppakeskuksien kaveri, toki on olemassa monta ihanaa kauppaa yhä. Mutta lähtökohtaisesti pidän enemmän pienistä putiikeista. Lisäksi minä olen vuosi vuodelta enemmän tykästynyt kirppareihin. On mukava saada tuote edullisesti, kun sen kuitenkin tuunaa.

Arki on alkanut mukavasti. Pihalla lunta ja pakkasta. Olen saanut tehtyä ainakin niin paljon, kun kuvittelin ensimmäisenä loman jälkeisenä päivänä tekevänikin. Kahvia olen juonut huomattavasti vähemmän. Taidankin hipsiä keittiöön ja laittaa kahvikoneen käyntiin.

Lempeässä valossa.

Minä hyvästelen joulun. Vaikka jotenkin haluaisin juuri tänä vuonna, ettei se koskaan lähtisi pois. Olisi ihanaa käpertyä siihen pehmeään valoon ja kiireettömyyteen aina vain. Tänään joulukuusi lähti takaisin pihalle, ja jotenkin olohuone tuntuu siltä osin kovin tyhjältä. Taas minun pitää odottaa monta kuukautta, ennen kuin voin alkaa todella odottaa taas joulua.

Uusi vuosi on kyllä sekin kaunis. Tiedän, että tästä tulee hyvä ja onnellinen vuosi. Mutta silti minussa sellainen selittämätön melankolia. En ole vielä täysin valmis ryntäämään uutta kohti. Ehkä minä vain lupaan itselleni sopeutua muutoksiin vähitellen. Siinä sopeutuessa tapahtuu elämässä monenlaista. Ja se tekee minut iloiseksi. Ehkä minun vain tulisi löytää levylautaselleni taas musiikki, joka hymyilyttää. Antaa ilon pirskahdella minussa. Nopeita iloisia sävelkulkuja. Kesäkuussa minä sitten kirjoitan runon.