Kärsimystä ja rakkautta.

Vuosia sitten mietin työn ja kärsimyksen määrää elämässäni ja sain kuulla lohduttavat sanat. Kärsimys kuuluu elämään. Kirjoitin ne itselleni ylös muistoksi. Ei siksi, että kärsimys olisi jotenkin ihannoitavaa. Mutta ettei sitä koskaan saa kokonaan pois. Sen kun hyväksyy, että elämässä työtä ja vastuuta, vastoinkäymisiäkin, niin se kummasti helpottaa. Miettii, miten elää asioiden kanssa sen sijaan, että kokoajan pyrkisi elämään ilman niitä. 

Kyllähän sitä mahtuu elämään niin paljon kaikkea muutakin. Sen huomaa, kun näinä kiireisinä viikkoina on yrittänyt pysyä elämässä ja arjessa kiinni. Taudit kaatoivat moneksi päiväksi peiton alle. Ja sitten alkoikin tämä kevätsää. Aurinkoa ja iloa. Niihin on ollut mukava hypätä. Kallion juurelle pakkaspäiväna kaakaolle, keräilemään mustikanvarpuja maljakkoon. Kokeilemaan, kestääkä lumi kävellä pakkasyön jälkeen. Ja ystävät. Ystävät. Ystävät. Perhe ja ystävät. Tärkeimmät syyt iloita. Ja kärsiäkin. Minä piirrän sydämen, sillä olen niin täynnä rakkautta nyt.

Kuperkeikkoja.

 

Asiat kiirehtivät. Minä yritän pysyä niiden mukana. Yritän hypätä kärryille ja pysytellä siellä. Väliin havahdun ajatuksistani. Olen saanut myös hetkeksi pysähtyä. Asiat rullaavat nyt hyvin ja minä yritän levätä tasaisessa kyydissä. Ei se sitä joka hetki ole. Vaan asiat heittelevät kuperkeikkaa. Vauhdista hiljentymiseen, huudosta hiljaisuuteen, väsymyksestä pirteyteen ja minä yritän tietää, miten päin milloinkin olen!

Olen virkannut pitkästä aikaa. Tai ylipäätään olen vähän joka välissä tehnyt jotain pientä. Isoon ei ole nyt aikaa, pienimmäiseni on päättänyt vältellä päiväunia. Ensimmäinen hammaskin tullut, liekö lisää tulossa. Vaatii olemaan lähellään joka hetki. Silloin minä monesti virkkaan. Olen lähellä, helposti saatavilla. Niin se lapsen läheisyydentarpeessakin on omat aikansa, väliin on sylikausi, väliin maailma äidin takana niin paljon mielenkiintoisempi. Omat varpaat, lelut, joista kuuluu ääni. Niistä inspiroituneena tein nämä helistimetkin. Pururinkulalla.

Kumpa minussa itsessänikin säilyisi aina tutun ja turvallisen arvostaminen ja vuorotellen taas uuteen ihastuminen ja innostuminen. Sellaista se on elämä. Vuoropuhelua.

Palasia paikoilleen

Toisinaan elämässä asiat jäävät jalkoihin. Ei tule hoidettua kaikkia asioita heti, ja on myös asioita, jotka vaativat sulattelua. Tänään oli aika laittaa molempienlaiset asiat taas järjestykseen. Järjestellä elämän palikoita paikoilleen. Niinpä kotitoimisto on ollut tarpeen, sieltä on tullut näpyteltyä sähköpostia, tekstiviestiä, WhatsAppia ja soiteltuakin. Tulevaisuus on taas paremmin organisoitua.

Minun kevääseeni kuuluu erilaisia projekteja kuvan parissa. Olen koulutukseltani taideterapeutti. On ihastuttavaa miettiä mielen ja kuvan yhdistämistä. Sanoja, jotka saisivat ihmisiä luomaan omaa elämäänsä kantavia mielikuvia. Joita he sitten siirtelevät paperille. Kuvat ja värit ovat minulle itselleni myös tärkeitä.

Arjessa palikat voivat saada uuden sävyn ja kuvion. Ihan vain permanenttitussien avulla. Ja niin on lasten leikeissä nykyään iso kasa sirkus-tyylisiä palikoita. Esitys voi alkaa, estraadille, mars!

Kukkia ja hedelmiä.

Minulla on ollut kiireinen viikko. Monenmoista mukavaa on ollut ohjelmassa. Mäenlaskua ja herkkuja. Kahvilassakäyntiä ja auttamista muutossa. Uuden sukulaisen tapaamista ja uuden pikku ystävän tapaamista kuvassa kännykältä! Monenlaista mukavaa kotona ja muualla.

Tammikuussa hedelmät ja kukat aina täyttävät kodin. Jotenkin mieli kääntyy siihen ajatukseen, että tämän aikakauden päättää kevät. Hedelmäkorimme pursusi hedelmiä, niin osa laitettiin kukkaruukkuun! 

Pihalla moottorisaha laulaa meille lisää saunapuita. Veljekset harrastavat kukkotaistelua sohvalla. Taustalta kuuluu rauhoittavaa musiikkia. Yritän kiinnittää huomioini vain siihen, ja sulkea sadannen riidan äänet tärykalvoiltani. 

Kyllä elämä on ihmeellistä. Sen koin eilisessä viestittelyssä nuoruuteni ystävän kanssa. Joskus vuosia välillämme. Ja silti niin tuttu tunne heti. Jaoimme kiitollisuuksiamme siitä, millaisia polkuja elämä on meitä kuljettanut. Kaiken härdellinkin keskellä, minulla on täällä hyvä mieli.

Arki, syy juhlaan. Minä kirjoitin.

 

Vuosi sitten minä jäin pois Facebookista. Eikä minun pitänyt olla kuin vuosi pois. Kokeilla, pärjäisinkö ilman. Alkuihmetyksen jälkeen olen ollut hyvin tyytyväinen valintaani. Minä en ainakaan nyt aio vielä mennä takaisin. En tiedä, teenkö sen jonain päivänä. 

Kun aloin pohtia, mitä olen saanut vuodesta ilman feissiä, mietin sellaista lausetta. Olen kasvattanut taas juureni todellisuuteen, ehkä kestäisin taas kiiltokuvien virtaa. Vuosi on ollut mielenkiintoinen senkin vuoksi, että kohdatessani ihmisiä, olen voinut heidät aidosti kohdata. En ole tiennyt heistä jo kaikkea valmiiksi. Myöskään emme ole keskustelleet jonkun yhteisen tuttavamme Facebook-päivityksistä. 

Eilen järjestin juhlat. Niin olin aikonut. Samalla juhlistimme sitä, että olen nyt 35-vuotias. Ollessani lapsi, oli usein sääntönä syntymäpäiväkutsuille, että sai kutsua yhtä monta kaveria, kun on vuotta. Eilen täällä taisi aikalailla ikämääräni verran pyörähtää ihmisiä. Herkuttelimme, lauloimme ja soitimme, katsoimme sirkus-esitystä sekä musiikkiesityksiä. Tänään minä olen ollut todella väsynyt. Yö jäi lyhyeksi, eikä saunominen ja kaksi peräkkäistä rentoutustakaan saanut minua vielä täysin tolpilleni. Huomenna toivotan tervetulleeksi taas arjen!

Röh röh.

Luin jostakin jo vuosia sitten, että ihminen, joka kaipaa elämäänsä uutta, kerää ympärilleen keltaista. Joitakin vuosia sitten olin hullaantunut keltaiseen väriin. Nyt havahduin, ettei keltainen -eikä varmaan kaikki uusikaan- puhuttele minua enää niin paljon. En kaipaa koko aikaa uusia virikkeitä, minulle riittää tämä, mitä minulla nyt on. Enkä pidä uusista tavaroistakaan. Minä en ole kauppakeskuksien kaveri, toki on olemassa monta ihanaa kauppaa yhä. Mutta lähtökohtaisesti pidän enemmän pienistä putiikeista. Lisäksi minä olen vuosi vuodelta enemmän tykästynyt kirppareihin. On mukava saada tuote edullisesti, kun sen kuitenkin tuunaa.

Arki on alkanut mukavasti. Pihalla lunta ja pakkasta. Olen saanut tehtyä ainakin niin paljon, kun kuvittelin ensimmäisenä loman jälkeisenä päivänä tekevänikin. Kahvia olen juonut huomattavasti vähemmän. Taidankin hipsiä keittiöön ja laittaa kahvikoneen käyntiin.

Lempeässä valossa.

Minä hyvästelen joulun. Vaikka jotenkin haluaisin juuri tänä vuonna, ettei se koskaan lähtisi pois. Olisi ihanaa käpertyä siihen pehmeään valoon ja kiireettömyyteen aina vain. Tänään joulukuusi lähti takaisin pihalle, ja jotenkin olohuone tuntuu siltä osin kovin tyhjältä. Taas minun pitää odottaa monta kuukautta, ennen kuin voin alkaa todella odottaa taas joulua.

Uusi vuosi on kyllä sekin kaunis. Tiedän, että tästä tulee hyvä ja onnellinen vuosi. Mutta silti minussa sellainen selittämätön melankolia. En ole vielä täysin valmis ryntäämään uutta kohti. Ehkä minä vain lupaan itselleni sopeutua muutoksiin vähitellen. Siinä sopeutuessa tapahtuu elämässä monenlaista. Ja se tekee minut iloiseksi. Ehkä minun vain tulisi löytää levylautaselleni taas musiikki, joka hymyilyttää. Antaa ilon pirskahdella minussa. Nopeita iloisia sävelkulkuja. Kesäkuussa minä sitten kirjoitan runon.

Pikkutauluja

Minun tyttäreni. Hän kertoi nähneensä riikinkukon eläintarhassa. Sillä oli ollut pyrstö pitkänä. Se oli siltikin kuulemma kaunis. Puhuimme kauneudesta ja päätimme sitten kirjoittaa tauluun: Joka hetki olen kaunis. Haluaisin antaa lapselleni sellaisen olon, että ihminen on aina kaunis. Kun olin teini-ikäinen, äitini opetti minulle, että Onnellinen ihminen on aina kaunis. Niin olen itsekin huomannut, kun ihminen säteilee onnea ja elämäniloa, harvoin kiinnitän huomioita elämänlahjaksi saatuihin ulkoisiin piirteisiin.

"Pukeudu pinkkiin" sanotaan tässä. Minulla on paljon värikkäitä vaatteita. Pidän väreistä. Kun haaveilin joskus askartelevani näihin värikkäisiin taulupohjiin jotain kuvia ja mietin niihin lauseita, en halunnut kaiken olevan liian vakavaa. Flamingo, jos joku, on oikea tyyppi kehoittamaan tällaisiin asioihin. (Ja jos ajattelee syvällisemmin, voisi flamingo juuri kehoittaa pukeutumaan itselleen ominaiseen tapaan.)

Naurattaa tämä minun tyylini tehdä lasten kanssa. Ne ovat samalla myös sellaisia opettavaisia tuokioita. Jos olisin tehnyt itsekseni, tuskin olisin neuvonut kuuntelemaan vanhempien ja kokeneiden neuvoja. Toisaalta se on lohdullista omassakin elämässä, joka asiassa löytyy minua parempia. Minä voin oppia aina uutta.

Kun ostin pinon taulupohjia, tein ensimmäiseksi tämän kuukausia sitten. Kehoitin itseäni etsimään. En pelkästään löytämään. On hyvä pyrkiä aina jonnekin, etsiä sitä, mikä tekisi elämästä vielä antoisampaa. Ja kuten lapsena leikimme, on kala matalalla ja lintu korkealla. Oikeassa elämässä onni löytyy joskus paikoista, joista emme koskaan keksisi niitä etsiä. Siksi näin.  Vielä on iso pino jäljellä, ehkä joku päivä keksin paikan näille kaikille. Ja teen sitten oman voimauttavan seinän, jota voi katsella, jos muut seinät tuntuvat tulevan vastaan!

Minä pidän nykyään ruusuista.

Pihalla tulee. Tavarat kulkeutuvat uusille paikoille, lyhdyt kaatuilevat. Maa on märkä ja jäinen, siksi hyvin liukas. Sade vihmoi naamaan käydessämme kävelyllä. Jatkuvasti kyllä vaihtuu kelit. Sisällä onneksi ihanan lämmin ja hyvä olla. Miettiä tulevia remontteja, jos niitä joskus rupeaisi toteuttamaan, eikä vain suunnittelisi!

Olemme asuneet tässä talossa jo 5½ vuotta. Suurimmat remontit ovat olleet kylpyhuoneen täysremontti ja öljylämmityksen vaihtaminen maalämpöön. Olisi ihana, jos olisi sellainen taikasauva, jolla voisi muuttaa nopeasti huoneiden paikkoja, kaadella seiniä ja vedellä putkia. Mutta onhan meillä koko elämä aikaa, ja joskus me kyllä vielä juomme kultareunaisista kupeista kahvia omenapuun alla, kun ei kertakaikkiaan ole koko päivänä mitään järkevämpääkään tekemistä.

Tulitikkutyttö-päivä.

Että onni olisi läsnä armon vuonna 2015 ja ilo.

Niin se on vain sanottava kauneimmat hyvästit tällekin vuodelle. Muutaman tunnin päästä saamme ystäväperheemme ottamaan vastaan uutta vuotta kanssamme. Menneessä vuodessa on ollut paljon kipua, mutta myös suuri ilo. Joka juuri taisi herätä päiväuniltaan! Niinpä jatkamme tässä yhdessä. 

Taisin ihan hullaantua kirjoittelemaan tusseilla. Piti käydä ostamassa pehmeäpaperinen luonnoslehtiökin. Ajattelin tehdä joka päivä itselleni tekstin, mutta en varmasti kaikkia tule tallentaneeksi tänne. Nykyajan tekniikka helpottaa piirustuksilla leikkimisen koneellisestikin, kunhan skannaa tai kuvaa tekstit. Minä olen kuvannut ja sitten leikkinyt ihan perus Picasalla.

Minä aion katsoa itseäni tarkemmin ensivuonna. Antaa ajatuksilleni aikaa ja minuudelleni armollisuutta. Mitä sinä aiot? 

Nyt on aika toivottaa kaikille:

Hyvää Uutta Vuotta!

Gott Nytt År!

Happy New Year!

p.s muistakaa lukea Tulitikkutyttö-tarina tänään!

Päiväperhon aikaan.

Pidän kovasti kaikista uusista aluista. Vaikka oikesti elämä on kokonaisuus, tuntuu, että sitä on helpompi hahmottaa paloittelemalla se pieniksi tarinoiksi. Ja se on lohdullistakin, aina voi aloittaa alusta. Oppia virheistään ja mennä iloisin mielin uusia asioita kohti.

Nämä perhoset saivat minut erityisen iloiseksi tänään. Olin luullut niiden kadonneen matkalla luokseni. Mutta niipä ne vain olivatkin tänään postilaatikossa, useiden kuukausien matkustamisen jälkeen. Olisipa hauska tietää, missä kaikkialla ne ovat lennelleet!

Pieni sisäinen ääni.

Tänään on kylmää. Pihalla enemmän kuin -20 astetta. Paljon lunta ja jäätä. Minun piti lähteä vähän yksin kiertelemään kauppoja ja etsimään elämäniloa, mutta mieluummin pysyn kotona ja nautin saunan lämmöstä. Sain joululahjaksi ihastuttavan FLOWn. On ihana istua nojatuolissa, lueskella hitaasti artikkeleita ja pohtia omaa suhdettaan käsiteltäviin asioihin. Miten arjen keskellä voikin unohtaa kuunnella omia ajatuksiaan.

Minä yritän pitää vielä kiinni joulusta. Saimme ihastuttavia lahjoja. Soitin myös yllättävän paljon pianoa. Musisoimme myös monenlaisilla kokoonpanoilla. Musiikki on minulle todella tärkeää, se vain meinaa usein unohtua. Soittamisen ja laulamisen ilo.

Tästä joulusta jää varmasti mieleen ainakin Pieni Rumpalipoika. Niin ihastuttavaa seurata, miten lasten taidot kasvavat vuosi vuodelta. Ehkä tällaiset kylmät päivät ovat siksikin niin hyviä, tulee keksittyä kaikkea kivaa sisällä. Vaikka olihan se mukava eilen illalla pukea lämpimästi vaatetta, lähteä ulos pimeään katselemaan tähtiä. Metsäteillä ei haittaa, vaikka laulaa täysiä!

Piirsin pitkästä aikaa.

Meinasimme kutsua tänään vieraita. Sitten tuli sellainen olo, että jos olisi vai kotona. Nauttisi oman perheen kesken vietetystä ajasta. Ja ehkä jopa, että jos lapset olisivat leikeissään, voisi vähän itsekin piirtää. Saunoimme pitkään ja hartaasti. Se on aina yhtä rentouttavaa. Sitten innostuin piirtelemään uuden vuoden toivotuksia. Mietin tulevaa vuotta muutenkin, millaisen vuoden haluaisin. Olisi mukava tehdä erilaisia projekteja kuvantekemisen kanssa, muutamia ideoita on jo viriämässä. Ennenkaikkea haluaisin hengittää syvään, monessakin mielessä. 

Tämän vuoden olen ollut pois sosiaalisesta mediasta. Käyn kamppailua itseni kanssa, hankinko älypuhelimen ja alan olemaan jatkuvasti tavoitettavissa. Tänä vuonna on ollut aikaa pohtia minuuttani. Askeesiin en ylety, mutta pienissä asioissa on ollut hyvä vetää elämänpiiriä pienemmäksi. Muistatteko lapsena sen tunteen, kun hupparista veti sen narun kireällä hupun ollessa päällä. Pääsi hetkeksi vähän kuin omaan maailmaan. Aikuisenakin kaipaa sellaista. Ei ehkä niin konkreettista, mutta tilaa, jossa kuulee omat ajatuksensa. Ja tilaa rentoutua, olla ja unelmoida. Päiväunet tekevät mieltäkin keveämmäksi. Kannattaa kokeilla.

Räsymatto-tossut

Jouluksi tein pukinpaketteihin muutamat sisätossut. Kutsun niitä räsymatto-tossuiksi, niissä käytetyn menetelmän mukaan. Niin kuin ennen räsymatot tehtiin vanhoista lakanoista ja vaatteista, nämä tossut on tehty niistä langanpätkistä, joita jää aina väkisinkin virkkaushommista. Ideana on se, että kerätään samansävyisiä  lankoja ja käytetään kolmea lankakerää yhtä aikaa. Itse tykkään ottaa yhden kokonaisen lankakerän "punaiseksi langaksi", joka kulkee kokoajan mukana kahden vaihtuessa jatkuvasti.

 Ohje:

1. Virkkaa 30 ketjusilmukkaa kolmella langalla päällekkäin. Itse käytin koukkua koko 5, sillä virkkaus saa olla suhteellisen tiukkaa. 

2.  Virkkaa kiinteitä silmukoita 25 (naiset) tai 30 (miehet) kerrosta, aina kääntyen laidassa. Eli vähän kuin virkkaisit patalapun. 

3. Sen jälkeen virkkaa yhdellä piilosilmukalla kiinni ja jatka 5 kierrosta ympyränä. 

4. Aloita kaventaminen, joka kolmas silmukka yli hypäten. Kunnes lopuksi joka toinen virkaten ja lopuksi päättäen.

5. Lisää nauhoja, kulkusia, nappeja, paljettejä. Ja sitten tossut jalkaan tai pakettiin!

Sininen hetki

Huomenna on jouluaatto. Tuntuu uskomattomalta, että koko valmisteluaika alkaa olla ohitse ja on aika asettautua juhlaan. Uunissa paistuu punajuurivuoka päivälliseksi. En edes yritä mahduttaa kaikkia herkkuja joulupäivälliseen, vaan olen jakanut niitä eri päiville. Me vietämme aaton ihan oman perheen parissa. Huomenna tulee joulupukki. Se meitä kaikkia vähän jännittä, ja on vaikea keskittyä olemaan täysin kiltti.

Pian pihalla jo pimeää, vaikka eilisestähän se kääntyi päivä taas pidemmäksi. Viisi tuntia päivänvaloa tuntuu niin vähältä, yö on pimeä ja pitkä. Toisaalta uni maittaa aamulla pitkään. Ihanaa, että on tällainen käpertymisvuodenaika, jolloin ei tarvitse rynnätä iltaisin mihinkään. Lapsia nauratti, kun iltapalalla sanoin, että tähän aikaan kesällä lähdettiin vielä uimarannalle. Miten sitä selittäisi lapselle, että talvella päivä on viisi tuntia pitkä ja kesällä yö saman mittainen. Kesällä aurinkoa koko vuoden edestä, talvella pimeyttä.

Nyt on aika toivottaa kauneinta joulua ikinä kaikille Teille, jotka useista eri maista poikkeatte lukemaan pikku tarinoitani. Ottakaa läheisimmät lähellenne ja Rakastakaa.

Hiljaa leijaa kakkuun hiutaleet.

Aamusta heräsin yleiskoneen kaveriksi hiljaiseen taloon. Illalla kokoonnumme akkaporukalla valmistelemaan joulukarkkeja yhdessä. Ihastuttavaa tietää, että kaikki omien joulukiireidensä keskeltä tulevat viettämään iltaa ystävyyden äärelle. Siksipäs leivoin pienen suklaa-appelsiinikakun kahvipöytään. 

Mikään ei sulata mieltä niin kuin sula suklaa. Lumihiutaleita siihen leijaillut. Ihan kuin pihallakin pieni kerros lunta mutaisen maan päällä. Eilen kävelimme katsomaan hevosia. Hevosten haat olivat pinnalta jäässä, mutta heti jään alla oli savivelliä. Säälitti ne hevoset siinä pakkasessa, koko ajan kävellessä kumpareisessa maassa ja jatkuvasti upposivat jalat mönjään. Sitten olla pakkasessa märin jaloin. Onneksi nyt on luvattu pakkasta loppuvuodeksi. Saatiin valkoinen joulu.

Jouluaamiainen

Joulu siinä yhtäkkiä läsnä. Rauha ja hiljaisuus. Lempeä mieli. Ei kiirettä ostamaan viimeisiä paketteja, ne mitkä ovat jääneet, ajatuksin paikkaillaan. Tänä jouluna olen sen oppinut. Joulu voi olla pitkään, ilman kiirettä. Suklaa-taatelikakkua voi ihan hyvin syödä ensimmäisenä adventtina, eikä sitten jouluna enää. Piparit voivat tässä joulukuussa olla kotitekoisesta taikinasta ja aattona jäljellä vielä kaupan pipareita. Ei joulua tarvitse rakentaa valmiiksi. Se on tämä matka.

 

Pihalla viimein talvi. Pakkasta. Valkoinen maa. Vaikka vain vähän lunta, niin kuitenkin. Aamusta lapset kääriytyivät viltteihin joulukuusen viereen. Ihailivat sen loistetta. Minä laitoin aamupalan valmiiksi. Join itsekseni kahvit, kun lapset eivät malttaneet leikeiltänsä rientää pöytään ja mies vielä unilla. Nyt koko perhe jo hereillä. Me jatkamme joulun viettämistä. Vuoden kauneinta aikaa.

Joulukuusia

Kutsuimme ystäviämme kylään. Teemana oli sahaa-itsellesi-joulukuusi. Lisäksi keitimme reilusti riisipuuroa. Oli ihastuttavaa nähdä, miten läheiset saapuivat. Lapsia juoksenteli ympäri pihaa ja kotimetsäämme. Pian autojen katoilla kuusipuita kiinnitettynä. Keittiössä puurojuhlat, olohuoneen puolella kahvittelua ja monenlaista herkkua.

Nyt talossamme hiljaista. Joululaulut soivat. Ystävämme jo omissa kodeissaan. Joulukuusessamme valot ja koristeet. Ehkä vielä ennen joulua moneen kertaansa paikkoja vaihtavat. Nyt jo tässä se joulun rauha ja onnellisuus. Mielessä pyörivät monet joululaulut, ystävien kanssa yhdessä lauletut. Tätä olin ajatellut toteuttaa jo monena jouluna. Jäi todella mukava mieli.

Pikkulaukku

Elämässä on monenlaisia hetkiä. Enimmäkseen arkisia. Niissä olen harvoin yksin. Ja kun lähdemme jonnekin, on minulla viikonloppulaukun verran tavaraa mukana. Varalta. Siksikin oli ihastuttavaa, että tajusin joulumyyjäisistä ostaa itselleni kännykkälaukun. Sinne mahtuu sopivasti vain puhelin ja avaimet. Se on kevyt kantaa ja huolehtia. Noin vertauskuvallisestikin.

Vaikka hyvin rakkaita ovat myös ne hetket, kun koko perhe pakkaudumme autoon. Kun autoradiosta kuuluu lastenlaulut tai sadut. Kun omia ajatuksiaan ei ehdi aina havaita. Mutta jotenkin sellainen yhteinen mieli autossa kuitenkin. Näitä molempia tarvitaan. Tänään me ensin juhlimme lasten joulujuhlaa ja sitten kävin ystäväni kanssa poimimassa viimeisiä joululahjoja. Kotia tullessani oli perhe saunomassa. Tuli paloi kiukaassa ja lapset halusivat valojen olevan sammuksissa. Ihanaa, miten heistä kasvaa pikkufiilistelijöitä.

Heräsin aikaisin tänään.

Minä mietin ihmisiä lähelläni ja kauempana. Minä haluaisin tavata kaikki ystäväni. Monista muutoista johtuen, minulla on ystäviä monessa kaupungissa ja maaseudulla. Olisi ihana keittää jokaiselle heistä kuppi lämmintä Glögiä (ja sitä lempiglögiänikin sain ison satsin, kiitos ihanaisen ystäväiseni, joka tuli käymään Suomessa). Joskus minä toivoin perustavani ison, ison kylän. Jossa asuisivat kaikki minulle tärkeät ihmiset. Mutta ei sellaista voi olla. Ei, vaikka haluaisikin.

Tämän kuvan minä kerran maalasin. Tämä on minun näkemykseni suhteesta. Olla lähellä, etääntyä ja löytää jälleen. Sellainen elämän kiertokulku. Tänään nauroimme samalle vitsille mieheni kanssa. Se on harvinaista, ja siksi se pitää kirjata ylös. Tai nauramme me samoille jutuille, lasten jutuille vaikka. Mutta meidän kohtaamisemme niin usein lasten kautta, heidän kanssaan tai heistä. Että virkistipä kivasta nauraa kunnolla meidän jutuillemme. Ollaan me silti niin Me.